Välikirjoitus

Kirjoitustyöni on edennyt otolliseen vaiheeseen, jonka johdosta tulen pyhittämään kirjoittamiseni runojulkaisun käsikirjoituksen laatimiseen.
Käsikirjoitus tulee koostumaan blogissa luettavissa olevien runojen lisäksi, ennen julkaisemattomasta materiaalista.
Toivon koko -pienestä ja mustasta- sydämestäni, että kirjallinen kädenjälkeni tulee tavoittamaan lukijakuntansa tulevaisuudessa.

Blogin kirjoittaminen ei suinkaan lopu tähän, sillä tulen jatkamaan runojen kirjoittamista myöhemmin uusilla teksteillä.
Pyrin henkilökohtaisesti siihen, että näin tulee tapahtumaan uudessa syklissä alkuvuodesta 2014.
Otan mielelläni vastaan asiallista palautetta ja mietteitä omista teksteistäni, sekä runoudesta yleensäkin.
Palautteen pyydän ohjaamaan osoitteeseen: andy.crow [at] suomi24.fi.

Lämminhenkistä ja inspiroivaa talven alkamista !
T: Andy Crow.

Temppeli sielussamme

Temppeli sielussamme

Epäpyhän kaunis mieli,

kaapu massan harmaisen,

sielun temppelissä tanssii.

Vapisee maa, lohkeilee taivas,

ajattomaksi muuttuneen.

Epäpyhän kaunis henkäys,

korkeat mäet jäätää.

Pitkän kaamos koputtaa,

porrasta temppelin jalallansa.

Vapisee maa, lohkeilee taivas,

epäpyhän tanssiessa,

omaa kaunista henkäystään.

 

[FINIS]

Joutsenille

Joutsenille

Aikamme laulaa, läpi jään,

sydäntämme vaalivan,

joka huutomme taivaalle nostattaa.

Kenelle laulaa joutsenet,

tuskan kaunista lauluaan.

Syksyyn, joka talvee odottaa,

aikamme nousseen,

eheytyy jo maa.

Takana surua,

joka rintaan pakahtuu.

Aikamme laulaa,

huutomme taivaalle nostattaa.

Kenelle laulaa joutsenet.

kenestä aika jättää.

[FINIS]

Varjonlapsi

Varjonlapsi

Varjonlapsi lattialla istuu.

Tuntemusten väsyneiden,

kirjo painaa mieltä.

Ilta kiitää väsynein silmin,

yöksi pian kääntyy,

vaan päivä onko valmis.

Unen aika,

kauan sitten,

kierien se ei tule.

Varjonlapsi vaikka kömpisi,

saarillensa pehmeille,

pimeys kaunis,

muut jo nukkuu,

eipä saavu nukkumatti.

Unettoman ristiretken,

mieli makaa lattialla,

tuntemusten rauha,

ei tunne odottavaa,

tunneiksi taas kääntyy.

Koputukseen havahtuu,

kuka oveen koputtaa.

Unen aika,

myöhään sitten,

valveilla se ei tule.

Oven takana nukkumatti,

kantaa eteiseen hiekkaa.

Varjonlapsi ylös lattialta nousee,

tuntemusten väsyneiden,

uni pian koittaa.

Ehkä pian unisaaret,

pehmeät maisemat löytää.

[FINIS]

Piilo

Piilo

Elämällään retostellen,

sinne se ei kanna,

alla portaan piilopaikan,

löytääkö sen luokse.

Piilossa niin syrjäisessä,

syrjään katse ei löydä.

Elämällään retostellen,

mielivapaan juoksu,

tarina jota ei ole,

taakseen elo ei katso.

Alla portaan piilopaikan,

silti ompi lähellä.

Elämällään retostellen,

katso portaan alle.

[FINIS]

Auringon katse lokakuulle

Auringon katse lokakuulle

Jäisen totuus auringon alla,

lumivaipan puuterin,

kimallusta on.

Aurinko paistaa, jos ylös katsot,

ei siellä pilviä ole.

Valolta vain varjoon pääset,

katseetta et pala.

Elämältä kaukaisuuteen valkealta riistää,

kesäniityt vihreät jo ajan tuolla puolen.

Kerran ehkä ensi vuonna,

raudus kukkii jälleen.

Siihen asti lokakuuta,

marraskuulle taittuu.

[FINIS]

Korkea on lauta-aita vieraan pihamaan

Korkea on lauta-aita vieraan pihamaan

I

Vieraan puolen maisemaa,

toiselle puolelle kurkkii,

aidan raosta tyttö tuo,

jolla pinnejä hiuksissaan.

Toisel puolel lauta-aidan,

onko siellä vehreämpää.

Pihamaansa tutun,

puolella tuntemattoman,

kivat kestit, hauskat kutsut,

luoksensa vehreys kutsuu.

Pieni tyttö utelias,

tarkkaavaisena katselee,

vieraan puolen maisemaa,

Korkeat ovat laudat nuo,

portittoman aidan.

Pienen maailman näyt nuo,

sijan ihailulle antavat.

II

Vieraan puolen maisemaa,

toiselle puolelle kurkkii,

aidan raosta tyttö tuo,

joka mädän maailman haistaa.

Toisel puolel lauta-aidan,

onko siellä eheämpää.

Pihamaansa tutun,

puolella tuntemattoman,

kivatko kestit, hauskatko kutsut,

luoksensa erhe ei kutsu.

Pieni tyttö utelias,

tarkkaavaisena katselee,

vieraan puolen maisemaa,

ohdakkeet ja piikkipensaat,

mädän yllä leijailevat kärpäset.

Korkeat ovat laudat nuo,

portittoman aidan.

Pienen maailman näyt nuo,

sijaa valheelle eivät anna.

III

Vieraan puolen maisemaa,

toiselle puolelle kurkkii,

aidan raosta tyttö tuo,

joka mädän maailman näkee.

Pieni tyttö utelias,

tarkkaavaisena katsoi,

vieraan puolen turmelusta.

Tällä puolel lauta-aidan,

täällä on sentään rauha.

[FINIS]

Riisuttu

Riisuttu

Hiljaa hiipii nouseva varjo,

kynttilän tulessa tanssii.

Vasemmalla musta,

steariinin noro kyljellänsä.

Oikealla valkoinen,

tasapainoa rakentaa,

mustan luomaan pohjaan.

Tyhjän täyttää,

rakkautta vaalii.

Ykseys täyttää polun,

maailman pienet sirpaleet.

[FINIS]

Syksy

Syksy

Aika jolla silmäni lepää,

keinutuolin syleilyssä,

ilmanhenkäys kylmetessä,

lehdet puista pudottaa.

Hämärän aika syisen illan,

varjot mieleni rauhoittaa.

Hiljaisuuden valkeaa vaippaa,

luo taasen maahansa.

Puhtaus on kaunista,

antaa valkeuden tulla!

[FINIS]

Kaihon Viulu

Kaihon Viulu

Unisilla saarilla, jossain kaukana,

alla lämpimän untuvapeitteen.

Viulun ääni kaihoisa,

untamme jo siivittää.

Unenkuvan nostalgian,

luo suuren kaipuun.

Onko koti valkoinen,

viattomuus nuoruuden,

vai kajo kauniin tähtitaivaan.

Jokaiselle omansa,

viulun ääni kaihoisa.

Aikaa sinne, jonne sekunnit eivät meitä enää vie,

aikaa sille, joka elää vielä muistoissamme.

Vain siivillämme unisilla, ajan luomme ajatukselle.

Alle lämpimän untuvapeitteen,

kaihon viulun luo.

[FINIS]

Mieleni sopukassa

Mieleni sopukassa

Irrallinen todellisuus eskapismiin pakenee,

mielen pienet kuvajaiset, suuret järvet vuoristot.

Rantaveden laineilla luona lahoavan laiturin,

ohdakkeet ja piikkipensaat kuvajaista vartioi.

Sopukassa suojaisassa pieni tupa kelottuu,

piilopirtti katveessa mielen pienen maailmaa.

Nääntyneet puut rämeikön, tuvalle suojansa antaa.

Tuulenvire havinallaan, tuulikelloon yhtyy,

kuutamo jo järvenrantaa vuoristoista valaisee.

Irrallinen todellisuus eskapismiin pakenee,

silmät avaan tyyneydelle,

palaan kylmään maailmaan.

Tämä maa ei ole minua varten.

[FINIS]

Mitä on hiljaisuus

Mitä on hiljaisuus

Muistoja menneisyydestä,

tunteita kaukaisuudesta.

Mitä onkaan hiljaisuus.

Tyyni humina joka mielen täyttää.

Mieli rauhaisa sen meille näyttää.

mitä on tyyneys,

joka hetkensä käyttää.

Hiljaisuus kaunis, kuin kostea pisara poskella.

Niin kaukana ajasta, sen täyttää maailma,

kuuletko hiljaisuuden ilman ääntä.

Lämpimät kätensä ympärille kietoo,

tunteen peittelee valkeaan harsoon.

Tunne hiljaisuus, tunne rauha.

Hiljaisuus on kauneutta.

[FINIS]

Olevan matka

Olevan matka

Elämä, kuin ohitse kiitävä heijastus,

valonsa se kantajalleen ojentaa.

Käskyjä ei anna, ei kehoituksia jaa,

valollansa kuljettaa, esiripun taa.

Pystytkö sinne katsomaan,

vai hylkäätkö näyn.

Turmiolta silmät kiinni, mielesi ei anna.

Valoa et havaitse, silmäluomien alta.

Katsoa jos uskallat, katso ohi turmiosta.

Valollansa pian näyttää paljon kauemmaksi.

Taaempana kaukaisuuteen hämärä jo väistyy,

hämärän laidalla totuus verhottuna siintää.

Kohti loimua kauneuden, käy kivinen tie,

vaan askel toinenkin, matkaan jo veis.

Heijastus verhottu valo jo siintää,

heijastus toivon kaukaisuutta kuultaa.

Tartutko soihtuun, seuraten kantajaa.

[FINIS]

Kaivossa

Kaivossa

Niityn piellus syisen illan,

sokkeli raunioinen vanhan sisäpihan,

maassa makaa ajan viemä.

Nousee tuuli, yltyy sade,

keltaiset lehdet irrottaa puista.

Niityllä korkean heinikon,

nousee rumpu avoin kivinen.

Salaisuutensa sisäänsä säilöö,

ei niitä maailmalle kerro.

Rehevöivän seisova vesi,

peittää epäilykset allensa,

tuulen yhä yltyessä.

[FINIS]

Ajatusten tilkkutäkki

Ajatusten tilkkutäkki

Elämä niin repaleinen, herkkä kuin uinuvan mieli.

Sirpaleisen posliinin, voitko koota eheäksi.

Tuhannesta palasesta, yhdeksi näin muuttua.

Painon tunteen rinnassasi, pianko se lakoaa.

Kuka kulkis kanniskellen salaisuudet kaappiin.

Poistuisiko sielustasi silloin pois jo tahrat,

Lopultako joku kursii repaleista ehjän.

[FINIS]

Unohdetun nirvana

Unohdetun nirvana

I

Avatessani taas silmäni,

katseeni täyttää pimeys.

Kostea ilma keuhkoni täyttää,

hyisen homeisen tyrmän.

Valoa ei lie ollut milloinkaan,

mieleni hyljätty aikoja sitten.

Lattialla makaan liikkumatta,

seurana luteet ja torakat.

Mätä valuu haavoistani,

näen nesteen kylmän öljyisen.

Raajoissani riutuvissa,

madot syövät lihaani.

Kauanko olen täällä maannut,

Milloin lakkaan kuolemasta.

II

Sulkiessani taas silmäni,

räjähtääkö sieluni sirpaleiksi.

Tyrmässäni homeisessa,

ajatukset saavat kauniiksi.

Ruumiissani hyljätyssä,

en jaksa kipua tuntea.

Entropia viimeinkö,

unohdetut kasvonsa minulle näyttää,

paljastaen mädäntyvät hampaansa.

Milloin lakkaan kuolemasta.

[FINIS]

Autiomaan kaiku

Autiomaan kaiku

Säpsähdin mä hereille,

oli maailma raunioina.

Yksin kuin olisin vaellellut,

ajan tuolla puolen.

Kohdistinko huutoni,

pimentyneelle taivaalle,

vai upotinko käteni,

joutomaan soraan kiviselle.

Olenko silti hereillä,

vaiko ajan tuolla puolen.

Huusinko yksin taivaalle,

autiomaalla kivisellä.

Musta taivas loimuaa,

palaa horisontti.

Hereillä olen toden totta,

ajan tällä puolen.

[FINIS]

Enkelten kyyneliä

Enkelten kyyneliä

Kuuletko sateen ropinaa,

vielkö kuulet, vielkö tunnet.

Ropinallaan maataan se pesee,

kuuletko hiljaisen äänen.

Itkua se on kauniiden enkelten,

puhdistaa ilmaa, rauhoittaa sään.

Hiljentyy metsä, hiljentyy maa,

nurmen hiljaa kostuessa.

Vielkö huomaat sen.

Kuuletko sateen ropinaa,

vielkö tunnet, vielkö kuulet.

Se on pisaroiden laulua,

tunteelle niin kaihoisalle.

Enkelit itkevät kauneudelle.

[FINIS]

Havina

Havina

I

Nojaan käteni harmaan seinään.

Tunnen sammaleen, kylmän kiven.

Milloin muuttui hyljätyksi,

roihujen lieskojen pyyhkimäksi.

Ilman kattoa, ilman tornia,

pyyhitty pois kalojen ikeet.

Miekalla tuotuun vastaa kivet ja keihäät,

merkkinä esirippu revennyt.

Vertaan on maahan langettanut,

levittänyt ruttoa, kauneuden syönyt.

Vieläkö näet alle lepraisen kuoren?

II

Paikassa tässä seinään nojaan,

paikalla sortuneen muurin.

Pyyhitty pois pyhyyden löyhkän,

syklin kehän päättyneen.

Miekalla tuotuun vastaa kivet ja keihäät,

milloin repesi esirippu,

paikan tehden hyljätyksi.

Roihujen lieskojen pyyhkimäksi.

[FINIS]

Mustarastas

Mustarastas

Missä istut mustarastas.

puun oksalla sinut huomaan,

teräsvillaa nokassasi.

Korvessa kulkiessa on kivireki raskas.

Jalakset raudan kahlaa sammalta soraa,

lumella eivät jaksa enää kantaa.

Viserrätkö minulle mustarastas,

vasta alussa on matkani raskas.

Laulatko ivaisen laulun.

Uuden kiven rekeeni nostan.

Sinäkö minua vahdit.

[FINIS]

Kahdet kasvot

Kahdet kasvot

Kirjanen kuin silmäni avaa,

löytyykö määränpää,

joka minut puhdistaa.

Polvistuen alle loistavan kuun,

maailman alleni sulkien.

Paljastuisko uusikuu,

paikasta harmaiden kasvojen.

Kahdet kasvot minulle loistaa,

ei minua enää kierrä maa.

löydänkö harmonian naamiosta,

löydänkö totuuden itseydestä,

paikasta kaksien kasvojen.

[FINIS]

Runotyttö

Runotyttö

Kaihoisat näkynsä usvaista maailmaa,

sylissään pidellen valkoista kirjaa.

Kynän rapinalla paperilleen,

tyttö rikkoo hiljaisuuttaan.

Istuen vaiti tuolissansa,

lampun valaistessa valollansa.

Kuunnellessaan yötöntä yötään,

tyttö nostaa katsettaan.

Kynänpäänsä suuhunsa laittaa,

maailmaansa taas laskeutuu,

nauttien omaa hiljaisuuttaan.

Palveleeko maisema romantiikkaa,

vaiko rokokoon estetiikkaa.

Tyttö vain voi tietää,

kaihoisat näkynsä usvaista maailmaa,

sylissään pidellen valkoista kirjaa.

[FINIS]

Varjon profeetiaako

Varjon profetiaako

Tarina harmaisen hirsimökin,

värssy katkeran viljapellon,

kylmän huuruisen maiseman.

Saapuisko jo uusi Aion.

Iskelmä suuren kolpakon,

tunnelman lähikuppilan,

vanhanperimän aikakauden,

-menneen veisi mukanaan.

[FINIS]

Siipeni

Siipeni

Voisinko siipeni kasvattaa,

päästäen irti, nousten liitoon.

Siiveniskut iltahämärään,

miltä maailma voisi näyttääkään.

Maailman kylmyys yltäisikö korkeuksiin.

Yksin viel lentäisin aamun horisonttiin.

Maa niin kauniin, mutta kylmän,

kyy huurruttaa, ruokkien jo routaan.

Tuuli jo käy, hyistä kuin onttoa,

kuuluisko hämärään siipien liitoa.

Pian on kylmä, aika on mennä,

päästäen irti, nousten liitoon,

siipeni jos vain kasvattaa voisin.

[FINIS]

Pala puuta elämästä

Pala puuta elämästä

Naru hyppii – naru kastuu,

silloin se ei katkea.

Puuhun kait voisit sen sitoa,

mielen sumuisen korkeuden,

hämärän ajatukset kaihoisan.

mutta mieltäsi ei palkitse.

Naru painuu alaspäin,

raskas sitä on kiivetä.

Älä murru, etsi tiesi.

Tutkitko jo maailmasi?

[FINIS]

Kaiho, joskus lohtu

Kaiho, joskus lohtu

Viidennestä alaspäin,

makaan yksin pimeässä.

Maailma verhoaa silmiä,

voinko vielä lentää.

Ei iltatähti valoaan kanna,

ei enää tänne asti.

Selälläni makaan,

harsoon tukehtuen.

Maailman turve makaa hiljaa,

päällä tämän kylmän arkun.

Kuudennesta alaspäin,

elävänä haudatuksi.

Missä on tyhjyys,

aine painaa rintaa.

Missä synnyin,

milloin joudun jäämään.

Täällä makaan vielä,

harsoon tukehtuen.

[FINIS]

Aion Pisces

Aion Pisces

Milloin on takana aika tuo,

joka voimaan pian kajoaa.

Kansakuntaa vapahtaa,

pelastusta tarjoaa.

Varjoihin kadonnut kansa tuo,

joka vapautustaan odottaa.

Missä on usko, missä on rauha,

voitko enää löytää kolmatta.

Puiselta penkiltä ylös se nousee,

rukoukseen näin hiljentyy.

Pelastusta odottaa, merkkiänsä janoaa.

Mieli massa hyisessä uomassa,

kurottaa ylös helvetin kuopasta.

Kerran avatut hyiset kahleet,

Suoristaa urkuri sormensa kalpeet,

urkuja puhaltaa helvetin palkeet.

Kuule nyt kuinka kansanne kiljuu,

pian puiselle penkille takaisin istuu,

kun kerran kajahtaa herran pilttuu.

löytyikö armo, tunsitko rauhan.

Kuuliko korvasi tyhjän sanan.

Vapautuiko mielesi kahleista,

hyisen uoman syleilystä.

[FINIS]

Kynää mahtavampi

Kynää mahtavampi

Piiskalla niin terävällä,

lihaa luista irroittaa.

Pyynnöstäsi puhtahasta,

tunne näyttää kyntensä.

Kaunis piiskan sivallus,

jälleen koskee sisintäsi.

Punaista vuotaa selältäsi,

tuskan tuodessa autuaaksi.

Pyynnöstäsi puhtahasta,

tunne näyttää kyntensä,

tehden tilasta kaunista.

Et tunne pelkoa,

et tunne vihaa.

Piiskan terävän,

haukatessa lihaan.

Voipuneena eheydytkö,

arvet muistaa tunteen kyllä,

sekä piiskan niin terävän.

[FINIS]

Hukattu mieli

Hukattu mieli

Maton alta avaimen löysin,

Löysin oven, ei kääntynyt lukko.

Uudelleen koitin,

ei kääntynyt lukko.

Maton alle pölyisen,

avaimen asetin takaisin.

Ei ikkunaa, ei ovea toista,

hiljaisessa kammiossa.

Täällä voi mennä hetki.

[FINIS]

Tuhkan alla

Tuhkan alla

Raunioilla poltetun maan,

lepää alla savuverhon,

kylä lyöty kivinen.

Keskellä kummun hiiltyneen,

lepää kappeli murheiden.

Tumma torni hiiltyneenä,

risti maahan pudonneena.

Yllä tumman portaikon,

oven tumman teljetyn.

Öljyn katkun palaneen,

ulkoa raskaasti suljetun,

ovessa tumman teljetyn.

Raosta oven hiiltyneen,

näky kertoo tarinaa,

ulkoa raskaasti suljetun.

Niin on oltava,

nyt sen näen,

herran huone murheiden.

[FINIS]

256 Väritetty

256 Väritetty

Nousen ylös,

en maailmaa näe.

Pinnat oudot kimaltavat,

en muotoja erota.

Värit sekaisin vellovat,

mistä toinen alkaa,

mihin toinen loppuu.

Oudot värit,

oudot muodot,

värit sekaisin vellovat.

Paikka ja aika vaihtunut on,

en tiedä missä olen.

Lähellä vai kaukana,

ääneen huudan väreihin,

en tiedä missä olenkaan.

Istun alas punaiselle,

pinta allani vajoaa.

Alta murtuu putoan,

tömähdykseen heräten.

Hereillä huudan vuoteellani.

[FINIS]

Karrelle palanut

Karrelle palanut

Tullen taas, se katsoo näin.

Silmissä hehku, sanoissa lieskat.

Suonissa virtaa menneen visva.

Satoaan korjaa, polttaen maan.

Kosketus Midaksen taas kirouskin on.

Kultaa ei näy, toivonkin vienyt.

Jäljellä karrelle palanut, poltettu maa.

[FINIS]

Lovesta noussut

Lovesta noussut

Mistäkö noussut olen,

kerron sinulle lapseni.

Kaukaa olen matkannut,

pitkään olen kiivennyt.

Kolkko mutta hämärä,

kaunis kuin kuolevan mieli.

Mutta muista lapseni,

kauneus tuo,

piilee katsojansa silmissä.

Kolkko mutta hämärä.

Siksi aurinko ei paistanut sinne.

Ei kuulunut siellä naurut ilon,

ei tuskanhuudot kuolevan.

Ai mistäkö tullut olen.

Tiedä vain lapseni,

kauan olen kiivennyt.

[FINIS]

Sortunut maa

Sortunut maa

Musiikin sävel ruosteinen,

mielen kerran täyttäneen.

Missä ovat ajat nuo,

urut niin kaihoisat,

sekä vaskikello kumea.

Maailma sortuen hajosi,

alas kuoppaansa lankesi.

Voinko vielä uinua,

vielä kerran nukahtaa.

Älä vie minua viel,

en ole viel valmis,

matkaa jäljellä viel!

Kait musiikin sävel ruosteisen,

mielen kerran täyttäneen,

vielä löydän ajat nuo.

Maailman kuoppaan langenneen.

[FINIS]

Sarvet

Sarvet

I

Illan tullen sarvet nousee,

sarvet läpi arpien.

Stigmat vanhat puhkaisee,

verellänsä pyhittää.

Sarvet nousi valkopäiset,

Jano puhkoo sielua.

Kalpein sormin sarveen tartun,

temmon lailla vimmatun.

Sarvet nousi valkopäiset,

vereen taas tuhritut.

Kipu koskee aisteja,

Sarvet eivät irtoa.

II

Kirouksesta en pääse irti,

ivaa kait tuon kohtalon.

Kerran virkkoi noita-akka;

Taakka olkoon palkkasi,

matkasi kivinen reki,

lähemmäs tuoden ikeesi,

ehkä viimeinkin tunnet sen.

Tuon jälkeen kirosi;

- Sarvet olkoon palkkasi!

[FINIS]

Kaste

Kaste

Mekko vaalea repaleinen,

niityn poikki taittaa.

Tyttö nuori niityllä,

sivuille ei vilkuile.

Usva peittää heinikkoa,

hallan hyväilemää niittyä.

Tyttö nuori heinikossa,

sivuille ei vilkuile.

Yksin lipuu hiljaa,

usvaverho peittonaan.

Jalat pienet kalpeat,

nurmea eivät kosketa.

Hiljaa lipuu tyttö nuori,

niityn päätä tavoittaa.

Aamuauringon noustessa,

horisontti valaistuu.

Kirkkaat säteet valollansa,

tytön nuoren häivyttää,

usvaan pian haihtuvaan.

Ehkä taasen ensiyönä,

mekko vaalea repaleinen,

niityn poikki taittaa.

[FINIS]

Ontuvan monologia

Ontuvan monologia

Kenelle soitat,

-jos et puhua voi.

Tumman luurin nostat,

-vaikket puhua voi.

Numeron mielestäsi pyörität,

-et puhua voi.

Numerolevy takaisin palautuu,

luuri on jo korvallasi.

Kukaan ei vastaan,

-jos et puhua voi.

[FINIS]

Ruusukuurna

Ruusukuurna

Ikkunastain katsoen,

ajatuksiini tukahtuen,

ummistaen viimein silmäni.

Maan kylmän routaisen,

lumi tehden tuloaan.

Hiljaisuus tekee kaunihiksi,

hiutaleiden leijaillessa.

Ruusut joskus punaiset,

kauden ovat luovuttaneet,

kuihtuneena alistuneet,

lehtensä jo tiputtaneet.

Henkäys kylmän huurteisen,

pyyhkii taulun valkoisen.

[FINIS]

Kerran virrannut

Kerran virrannut

I

Veremme virtaa,

nousten, kuohuen

Mieli kiehuva,

ei pysy muotissaan.

Kahleet murrettuna,

veren virranneen.

Aikamme nousta,

läpi iäisyyden käy.

Nousten kuohuen,

läpi mustan sydämen.

Rautakuori pian,

murtaa tämän maan.

Hopeaa vai lyijyä,

kuka päättää saa?

Veremme virtaa,

nousten kuohuen.

Kahleet murrettuna,

veren virranneen.

Tulevaisuus valon langettaa,

yli varjojen,
yli horisontinkin.

Aikamme musta,

pian harmahaksi käy.

Elämä kuollut,

pian uuden alun saa.

On aikamme nousta

läpi iäisyyden käy.

Nousten kuohuen,

läpi mustan sydämen.

II

Tajunnan virtaa,

kuka voipi koskettaa.

Kuka tanssiin pakahtuu,

joku joutuu istumaan?

Hiljainen kauneus

onko tavoiteltavaa?

Yltääkö harmonia,

läpi tumman kivenkin,

tähän luolaan,

jossa maata saan?

Kuka tanssiin pakahtuu,

kuka joutuu istumaan?

Valo muurattuna,

ulkopuolelle.

Tajunnan virtaa,

viel joku koskettaa.

[FINIS]

Kehän syklit

Kehän syklit

Kehä jota kuljemme matkallamme,

läpi syklien seitsemän,

kehä kaunoinen on.

Onko katse kuolon silmissämme,

vai tunne lämpöinen kehällämme?

Onko matkamme ruususten koskettama,

kuopat, kannot väistää kivisen tien,

sydämellään tuntien puhtoisen rakkauden?

Kehä jota kuljemme matkallamme,

läpi syklien seitsemän,

kehä kaunoinen on.

Onko katse kuolon silmissämme,

vai vuotaako maan visva käsistämme?

[FINIS]