Pimeydestä valoon & kuutamon kaiho

Uusi runoteokseni on ilmestynyt.
Teos julkaistiin Helsingissä 26.10.19

Kustantaja: Kuoriaiskirjat.
Kansi: Noora Kaikkonen.
Taitto: Jyrki Pitkä.
ISBN: 978-952-7325-09-4


https://kuoriaiskirjat.wordpress.com

Salaisuus seinästä

Salaisuus seinästä

Ajatusteni taju, siten kuin se on todellinen

kirmaa seinää, nurkkia lattian

pysähtyen höylällä vuollun hirrensivun kohdalla

tuijottamaan jälkien epäsäännöllisyyttä.

Vuolun epäsäännöllistä muotoa,

joka luo eheyden silmieni eteen

huolimatta kaaoksesta.

Seinän tuijottaja joka hengittää sisäänsä

asumaansa taloa ja sen muotoja

lattialla pyöriviä villakoiria

maalaisromanttisia nurkkia,

joiden vinot listat muistuttavat

itsetehdystä prosesessista.

Niin on kaunis tämä maailma,

keskellä muuttujien ja poikkeusten keskellä,

josta jokainen meistä pyrkii rakentamaan omansa.

Tarinansa se kertoo, kenellekään hiiskumatta.

Näet muodon, näet maalin,

ne vinot listat ja pölypallot,

joita villakoiriksi kutsuin.

Kuka hiiskuu historian

nuo sanat ja teot,

joita hirstoria elää ja hengittää,

joku miettii kuiskivia seiniä.

Jos seinät osaisivat puhua,

tai kuiskisivat salaisuuksia

muuttaisin taloon, jossa ne

pysyisivät vaiti

toisten ihmisten elämästä.

_

Korpin taivas.

Korpin taivas.

Näin kerran korpin lentävän taivaalla,

nuo harvat iskut siipien

saivat minut mietteisiini,

joiden keskellä velloin

yhä uudelleen ihmisyyttä pohtien.

Missä kulkeekaan todellisuuden virta,

kunnioituksesta vainajaan,

jotka kerran opetettu hiljaisuudesta.

Ei enää kuuden kantajan jälkeen,

saattueessa hiljaisessa

nouse päähine ohikulkijan,

tai kasvot painu alaspäin

kiireinen arki elämän ikeenä,

joka saa kulkemaan pyörin ja jaloin

saattoa vastaan yhä uudestaan.

Maailma muuttuu elämämme mukana,

mutta mitä on kunniamme

etiketin keskellä palana oppimaamme

proseduurin yktyiskohdista.

Ei se paljoa vaivaakaan maksa,

sillä tervehdimme ajan jättäneitä,

silloin kun itsellämme sitä vielä on.

_

Pirunkarkotus

Piru pieni ja pahainen,

kepposteli, vihtoi

ja tavaroita pudotteli,

kaapin ovia paukutteli.

Ei kauaa ollut mieluinen vieras

harmaan tuvan isäntäväelle,

vaikka olisi sija vierasvaralle.

Ajoittain riehui ja nurkkiakin sotki,

lauteiden alla saunatontun kanssa paini.

Vaan eräänä iltana isäntä

paukkeeseen heräsi

ja peiton alta nousi,

saappaat veti jalkansa

ja paidansa napitti.

Painokkain askelin ulos marssi,

mennessään perkeleet kirosi

ja nakkeli puita pinosta.

Puiden raosta viinapullon otti,

kuismakasvit maasta nyhti,

kukat suussaan pureskeli,

alas kulautti huikallansa.

-Nyt piru otetaan miehestä mittaa,

nyt sinä painut hiiteen täältä!

Isäntä huusi ja asekseen

koivuisen halon tempaisi.

Varmin askelin sisään laukkoi,

vimmatusti karjui.

Muu perhe pihalle juoksi.

Tarttui pirua hännästä,

kieputti ilmassa

ja seinään läiski.

Kohotti halon ja tempaisi

tuohisella kyljellä

räyhähenkeä kannikkaan.

Niin huusi ja valitti vimmatusti,

piru häntäänsä pidellen ulos juoksi,

aina soraisen tien laitaan asti.

Saunatonttukin pahnoiltaan heräsi

ja oven välistä pihalle kurkisti.

Näki pirun raahustavan,

kankkuaan pidellen nilkuttavan.

Lausui tonttu kynnykseltä;

sinne kaikkosi kiusanhenki.

_

Metsä

Kerran vannoin suurien sanojen nimeen,

totuutta etsien kaninkolosta,

paikasta tuntemattomien metsien.

Ei löytynyt totuutta,

vain kivet, kannot soraisten polkujen

ja tyydyttämättä jäi tiedonjano.

Vaan valon löysin ykseydestä

suurien sanojen soinnusta,

kaninkolon rappeumasta,

ja tuttujen metsien sammaleesta.

_

Hedon

Onko maailma avoin kivulle,

nautinnoissa usvaisissa, palanen omaa sieluasi.

Tanssivat ne hiljaisissa mielen sopukoissa,

polkien palkeillaan sydämenlyönneille tahtia.

Elämän lämpimän tuskan ahdingon,

antajana ja ottajana pyhänä,

valinta, jota et koskaan tehnyt,

tehtiinkö se puolestasi,

vai kasvoitko siihen kiinni.

Ehkä siksi onkin,

maailma avoin kivulle

ja nautinnoissa usvaisissa

on palanen omaa sieluasi.

-

Hiipuvan liekin loimu

 

Uudet luvut polttavat taakseen vanhat ja hiiltyvät,

savusta totuuteen hiipuvan liekin loimua kohti,

jonka he kynttilän tulessa itsestään eksyttävät.

Vaikka kuumien kivien loimussa vapisisi maa,

liekki ei sammu tulevan edessä.

Eivät valon pärskeet varjoja niele hämäristä nurkista,

emmekä sulje käsiämme vaan annamme virrata vapaasti

tummien virtojen ja punaisen kanvaasin venuksen vyössä,

joka jatkaa valumistaan marsin railojen lumossa.

Eivät valkeat kasvomme kuvasta laupeutta,

vaan pakkasen puremaa, ilmaan huurtunutta tahtoa,

savusta totutuuteen hiipuvan liekin loimua.

_

Lupuksen paloina

Olisiko täydellinen vallitseva maailma,

jos vain ajatukset kulkisivat sokkoina

ja alastomuutta etsien sisäisen maailman

kiemuraisista sokkeloista.

Huutaisivat saman kannen

ja yhteisen auringon alla

muodotonta nimeä,

jonka maailma allensa kätkee.

Silmät sidottuna ja käsillänsä hapuilisi

hämärää kohti,

hauraan halkeilevan ihon pintaa

vaiston ohjaamana.

Ehkei maailma täydellinen ole,

mutta mahdumme silti sinne

missä ajatukset kohtaavat toisensa

toisinaan kuvin rakennetuin lopputuloksin.

Kiitos.

_

Kostunut muuri

 I

Kauneutta ovat hiljaiset hetket

kosteassa portaikossa,

unohdettujen aarien

hiljaista melodiaa.

Kauneutta ovat hiljaiset virrat

sateen kostuttamilla kivillä,

hiljaisen yön solinaa.

Kuvatkoon maailmamme

ajatonta kauneutta

yhden katon alla.

II

Sammaleinen kivimuuri

aikakauden muuttuessa

säilyy yhä murtumatta.

Karheaa pintaa lohjenneen kiven,

rosoista lempeä graniitin,

yökasteen siunauksessa,

ajanhampaan uhrilahjaa.

Sammaleinen kivimuuri

aikakauden muuttuessa

kappaleen historiaansa nähnyt,

koleat talvet,

pitkät tummat yöt.

Kuullut sateen hiljaisen ropinan,

pienen enkelin huokauksen.

_

Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta.

Aika on kypsä.
On viimeinkin aika päivittää ja jakaa tietoa henkilökohtaisista projekteistani, jotka ovat pitäneet minut kiireisenä.
Viimekesän aikana olen valmistellut ensimmäistä runoelokuvaani, jonka on tarkoitus toimia koosteena tulevalle kirjalleni, joka kantaa otsikon mukaista nimeä; "Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta".
Kuten usein on esikoisteosten kohdalla, käsikirjoituksen loppuunsaattaminen kirjaksi asti ei ole aina ihan niin yksioikoinen ja helppo tie, sen enempää kuin esikoisen runoelokuvankaan kuvaaminen, sillä kummankin luomisprosessia varjosti aika ajoin omanlainen inertiansa.
Kuitenkin nyt tässä vaiheessa tilanne vaikuttaa hyvältä ja palaset ovat viimein osuneet kohdalleen suotuisten tähtien alla.
Tulen palaamaa kirjaani myöhemmin uudemmalla päivityksellä, mutta tällä kertaa lasken tarkastelunne alle esikoisen runoelokuvani.

Elokuva nähtävissä Vimeossa: https://vimeo.com/140567456


Youtuben käyttäjät voivat katsoa elokuvan suoraan ikkunasta:

Arkkitehti

Arkkitehti

Asun harmaassa maassa
soraisten mäkien keskellä,
joiden rinteiden varjot,
minulle suojaansa tarjoavat

päivänvalon keskellä.

Rakennan kauneutta sulin käsin,
ruskan luo synnytän kaamoksen,
maan tomusta nostan pakkasen,
kylmyyden puhtaasta rakkaudesta,
jonka keväinen aurinko pyhittää
 kasvun ja vehreyden nimessä.

Puhallan yhtä tuulen kanssa.

Tummien verhojen takana luon,
mitä maailma haluaa olla.
Entropian polttoaine joka palaa
tomuksi ja tuhkaksi jälleen.

Muovaan ja rakennan kaiken uuteen loistoonsa,
jotta kehä alkaisi uudelleen.
Se on tehtäväni rakkaudesta elämälle.

Minä olen arkkitehti.

Metafora

Jäisien rantojen kylmien tuulien alla,

lepäävät tuulten raiskaamat kivet.

Eivät juokse kauemmaksi,

eivät valita kokeneensa vääryyttä.

Kylmän pyyhkimästä todellisuudesta,

metaforalle kauniita sanoja.

Palasia joiden kuuleminen koskettaa,

mieltämme tämän koruttomuuden alla.

Voisivatko mielikuvamme kauneempia olla.

Elääkö pyhälle kastettu kaunis mielemme,

epätoivon usvassa naiiviuden takana.

Jäisten rantojen kylmien tuulten alla,

lepäämme itse kuin tuulen raiskaamat kivet.

Emme liioin juokse kauemmaksi,

emmekä valita kokemaamme vääryyttä,

koska sille ei ole aihetta.

_

Kuunvalossa kylpeneet silmät

Kuunvalossa kylpeneet silmät

Mitä olisikaan onni maailmasta ulkona,

jossain muualla, ajan toisella puolella.

Revityt avoimina vuotavat haavat,

vai tyhjyyteen tuijottavat kuolleet silmät,

jotka yrittävät sokeina löytää rakkautta,

maailman lahoavista rakenteista,

jotka kerran pyhitettiin nimessä ja veressä.

Kuule sanat rakkaani,

en mahdu tähän maailmaan.

Ruostuneen raudan paino,

auki revityissä haavoissani,

on minulla liian raskas kantaa.

Tomuisissa vaatteissa matkasin kerran,

vetäen perässäni lyijynraskasta taakkaa,

vaienneet olivat äänet, jotka pimeyden keskellä

kutsuivat minua luokseen.

Matkani toi hiljaisuuden,

synninpäästölle en kuitenkaan kaipaa.

Hiljaisuus on puhtautta itsessään

ja kaipauskin vain puoliruokaa

tomuisten vaatteiden keskellä.

Rakkauden tähden jätin taakseni äänet,

jotka minua pimeyden keskellä kutsuivat,

kulkemaan kohti valkeaa valoa.

Minä kuljin tomuisissa vaatteissani

yhä syvemmälle pimeään.

Mieleni tunsin raskaaksi,

kulkiessani eteenpäin.

Kuun valossa saavutin hiljaisen maan,

jossa varjot näyttivät minulle

palasia menneestä.

Rakkauden tähden ahtaassa maassa,

yritin täyttää tyhjiötäni sanoilla,

jotka korvaani oli aiemmin kuiskittu.

Heijastukset hämärässä,

menneen pienet palaset,

ajoivat minut täysin sydämin

tyhjyyttä kohti.

Vaikka matkalta olenkin palannut,

ei raskas mieleni sovi tähän maailmaan.

Sen tähden rakkaani,

on ruostuneen raudan paino,

auki revityissä haavoissani,

minulle liian raskas kantaa.

Mutta miksi olisikaan onni,

enää maailmasta ulkona.

-

Keinu

Keinutan nahkaista keinua,

oman manifestaationi

tummuneen auran hehkua.

Tyyneys näkyy vetten päällä,

alla mietteiden,

kaihossa rakennettujen varjojen

jotka tanssivat tyyneyden ohuella jäällä.

Vaikka siipeni levittäisin,

siiveniskuilla pyrkisin irti,

nahkainen keinu ei luotaan päästä.

Keinuttajansa siihen on kahlittu.

Keinu on tyhjä ei kukaan siinä istu,

hämärässä tilassa seison yksin,

yhä vain uudestaan keinuttaen

oman manifestaationi

tummuneen auran hehkua.

-

Kolibri

Kolibri

I

Hentoinen pieni kirskulintu,

valkosulkainen kolibri,

valon ja varjon sopukassa,

kolibri liitää maailmojen välissä.

Pihamaalla tutun,

puolella tuntemattoman,

kuin pieni tyttö tuo,

joka aidan raosta kurkki.

Vain siiveniskujen päässä,

pyöreän verson ympäriltä,

ilmaa nuuhki ja varjoissa aisti,

fuksianpunaisen nektarin,

luokseen kutsuvan feromonin.

II

Hentoinen pieni kirskulintu,

valkosiipinen kolibri,

mielensä pian rohkaisee.

Siiveniskut hämärää kohti,

tarkkaavaisena katselee,

kuin aidan raosta kurkkisi,

kukkivaa verenpisaraa.

Anovasti kimaltavin silmin,

siiveniskut hämärää kohden,

pienen maailman näyt nuo,

kimmeltävä pisara varjojen tarhassa.

III

Hentoinen pieni kirskulintu,

puhdassiipinen feminiini,

kietoo siivet ympärille,

valkosiipinen kolibri.

Nostaa katseen varjoja kohti,

viestiä toimittava valontuoja.

Valo väistyy kuolemalta,

varjot kiertää elämältä,

kolibri liitää maailmojen välissä.

Puolelta valon ja varjon,

toisesta löytää rauhan,

elinvoimaisen vehreän nurmen,

fuksianpunaisen pisaran.

_

Saarna

Saarna

Kavahtakaa kipua lihassanne,
ojentakaa kätenne horisonttiin.
Nähkää vapahduksen punertava kajo,
maailmamme kivisellä reunalla,
auringon laskiessa tummalle rannalle,
pyhän maamme alle.

Kavahtakaa silmää päässänne,
hylätkää valossa näkemänne.
Sulkekaa chakranne keltainen hehku,
maailman pehmeältä unelta,
kuun noustessa öiselle taivaalle,
oman maamme ylle.
_

Pohdinto

Pyhyyden matkalla soraisille karikoille,

kuin pennosen soittavalle muusikolle,

laupeus ojentaa almun raajarikolle.

Kitkeekö itsekkyyden rakkauden sanalla,

kurkotellen vapahdusta kivien rinnalla,

peseekö kasvonsa kuilun partaalla.

Seisoen yksin kostealla jyrkänteellä,

vaahtopäät lyövät kivien yllä,

tarinaa ei kerro ylpeydellä,

ylpeys käy lankeemuksen edellä,

pyhyyden matkalla soraisille karikoille.

_

 

Kaamos

Kaamoksen kosketus tähtitaivaan,

aurinko piilossa pakkasten kajoa,

vanha mies niittää lumista satoa.

Piilossa pysyy pakkasherralta,

aurinko piilossa pakkasten kajoa.

Tumman taivaan vihreät juovat,

harmonia hämärän polaariyön.

Kosketuksessa hennon valoisan vyön,

pakkasherra voi tehdä täyden työn.

-

Tukahdutettu

Unohtaa jos pystyisit,

kieltää vielä voisit.

Kytevän tulen lailla,

sinua hiljaa piilossa polttaa.

Savua et näe, häkää et voi haistaa.

Yhtenä hetkenä, vähiten kun odotat,

kaikki mitä aikaisemmin omistit,

roihahtaa tuleen hallitsemattomasti,

polttaen sinut mukanaan.

Vilpitön on pyyntöni sinulle,

elä sille mitä olet,

anna tulen palaa hallitusti,

jos laitat vakan alle,

valvo sitä mielelläsi.

-

Mennyt

 

Mennyt

I

Yksinäisyyden laitamilla,

turhauman vaahtoavalla karikolla,

kosketusta kaipaa,

edessä ei mitään,

taakseen ei katsoa tahdo.

II

Alla tumman juuttinyörin,

silmät ummisti siteiden alla,

aika jonka ei halunnutkaan loppuvan.

Ennen kuin itsensä löysi,

yksinäisyyden laitamilta,

turhautuman vaahtoavalta karikolta.

-