Kuunvalossa kylpeneet silmät
Mitä
olisikaan onni maailmasta ulkona,
jossain
muualla, ajan toisella puolella.
Revityt
avoimina vuotavat haavat,
vai
tyhjyyteen tuijottavat kuolleet silmät,
jotka
yrittävät sokeina löytää rakkautta,
maailman
lahoavista rakenteista,
jotka
kerran pyhitettiin nimessä ja veressä.
Kuule
sanat rakkaani,
en
mahdu tähän maailmaan.
Ruostuneen
raudan paino,
auki
revityissä haavoissani,
on
minulla liian raskas kantaa.
Tomuisissa
vaatteissa matkasin kerran,
vetäen
perässäni lyijynraskasta taakkaa,
vaienneet olivat äänet, jotka pimeyden keskellä
kutsuivat
minua luokseen.
Matkani
toi hiljaisuuden,
synninpäästölle
en kuitenkaan kaipaa.
Hiljaisuus
on puhtautta itsessään
ja
kaipauskin vain puoliruokaa
tomuisten
vaatteiden keskellä.
Rakkauden
tähden jätin taakseni äänet,
jotka
minua pimeyden keskellä kutsuivat,
kulkemaan
kohti valkeaa valoa.
Minä
kuljin tomuisissa vaatteissani
yhä
syvemmälle pimeään.
Mieleni
tunsin raskaaksi,
kulkiessani
eteenpäin.
Kuun
valossa saavutin hiljaisen maan,
jossa
varjot näyttivät minulle
palasia
menneestä.
Rakkauden
tähden ahtaassa maassa,
yritin
täyttää tyhjiötäni sanoilla,
jotka
korvaani oli aiemmin kuiskittu.
Heijastukset
hämärässä,
menneen
pienet palaset,
ajoivat
minut täysin sydämin
tyhjyyttä
kohti.
Vaikka
matkalta olenkin palannut,
ei
raskas mieleni sovi tähän maailmaan.
Sen
tähden rakkaani,
on
ruostuneen raudan paino,
auki
revityissä haavoissani,
minulle
liian raskas kantaa.
Mutta
miksi olisikaan onni,
enää
maailmasta ulkona.
-
