Kaivossa

Kaivossa

Niityn piellus syisen illan,

sokkeli raunioinen vanhan sisäpihan,

maassa makaa ajan viemä.

Nousee tuuli, yltyy sade,

keltaiset lehdet irrottaa puista.

Niityllä korkean heinikon,

nousee rumpu avoin kivinen.

Salaisuutensa sisäänsä säilöö,

ei niitä maailmalle kerro.

Rehevöivän seisova vesi,

peittää epäilykset allensa,

tuulen yhä yltyessä.

[FINIS]

Ajatusten tilkkutäkki

Ajatusten tilkkutäkki

Elämä niin repaleinen, herkkä kuin uinuvan mieli.

Sirpaleisen posliinin, voitko koota eheäksi.

Tuhannesta palasesta, yhdeksi näin muuttua.

Painon tunteen rinnassasi, pianko se lakoaa.

Kuka kulkis kanniskellen salaisuudet kaappiin.

Poistuisiko sielustasi silloin pois jo tahrat,

Lopultako joku kursii repaleista ehjän.

[FINIS]

Unohdetun nirvana

Unohdetun nirvana

I

Avatessani taas silmäni,

katseeni täyttää pimeys.

Kostea ilma keuhkoni täyttää,

hyisen homeisen tyrmän.

Valoa ei lie ollut milloinkaan,

mieleni hyljätty aikoja sitten.

Lattialla makaan liikkumatta,

seurana luteet ja torakat.

Mätä valuu haavoistani,

näen nesteen kylmän öljyisen.

Raajoissani riutuvissa,

madot syövät lihaani.

Kauanko olen täällä maannut,

Milloin lakkaan kuolemasta.

II

Sulkiessani taas silmäni,

räjähtääkö sieluni sirpaleiksi.

Tyrmässäni homeisessa,

ajatukset saavat kauniiksi.

Ruumiissani hyljätyssä,

en jaksa kipua tuntea.

Entropia viimeinkö,

unohdetut kasvonsa minulle näyttää,

paljastaen mädäntyvät hampaansa.

Milloin lakkaan kuolemasta.

[FINIS]

Autiomaan kaiku

Autiomaan kaiku

Säpsähdin mä hereille,

oli maailma raunioina.

Yksin kuin olisin vaellellut,

ajan tuolla puolen.

Kohdistinko huutoni,

pimentyneelle taivaalle,

vai upotinko käteni,

joutomaan soraan kiviselle.

Olenko silti hereillä,

vaiko ajan tuolla puolen.

Huusinko yksin taivaalle,

autiomaalla kivisellä.

Musta taivas loimuaa,

palaa horisontti.

Hereillä olen toden totta,

ajan tällä puolen.

[FINIS]

Enkelten kyyneliä

Enkelten kyyneliä

Kuuletko sateen ropinaa,

vielkö kuulet, vielkö tunnet.

Ropinallaan maataan se pesee,

kuuletko hiljaisen äänen.

Itkua se on kauniiden enkelten,

puhdistaa ilmaa, rauhoittaa sään.

Hiljentyy metsä, hiljentyy maa,

nurmen hiljaa kostuessa.

Vielkö huomaat sen.

Kuuletko sateen ropinaa,

vielkö tunnet, vielkö kuulet.

Se on pisaroiden laulua,

tunteelle niin kaihoisalle.

Enkelit itkevät kauneudelle.

[FINIS]

Havina

Havina

I

Nojaan käteni harmaan seinään.

Tunnen sammaleen, kylmän kiven.

Milloin muuttui hyljätyksi,

roihujen lieskojen pyyhkimäksi.

Ilman kattoa, ilman tornia,

pyyhitty pois kalojen ikeet.

Miekalla tuotuun vastaa kivet ja keihäät,

merkkinä esirippu revennyt.

Vertaan on maahan langettanut,

levittänyt ruttoa, kauneuden syönyt.

Vieläkö näet alle lepraisen kuoren?

II

Paikassa tässä seinään nojaan,

paikalla sortuneen muurin.

Pyyhitty pois pyhyyden löyhkän,

syklin kehän päättyneen.

Miekalla tuotuun vastaa kivet ja keihäät,

milloin repesi esirippu,

paikan tehden hyljätyksi.

Roihujen lieskojen pyyhkimäksi.

[FINIS]

Mustarastas

Mustarastas

Missä istut mustarastas.

puun oksalla sinut huomaan,

teräsvillaa nokassasi.

Korvessa kulkiessa on kivireki raskas.

Jalakset raudan kahlaa sammalta soraa,

lumella eivät jaksa enää kantaa.

Viserrätkö minulle mustarastas,

vasta alussa on matkani raskas.

Laulatko ivaisen laulun.

Uuden kiven rekeeni nostan.

Sinäkö minua vahdit.

[FINIS]

Kahdet kasvot

Kahdet kasvot

Kirjanen kuin silmäni avaa,

löytyykö määränpää,

joka minut puhdistaa.

Polvistuen alle loistavan kuun,

maailman alleni sulkien.

Paljastuisko uusikuu,

paikasta harmaiden kasvojen.

Kahdet kasvot minulle loistaa,

ei minua enää kierrä maa.

löydänkö harmonian naamiosta,

löydänkö totuuden itseydestä,

paikasta kaksien kasvojen.

[FINIS]

Runotyttö

Runotyttö

Kaihoisat näkynsä usvaista maailmaa,

sylissään pidellen valkoista kirjaa.

Kynän rapinalla paperilleen,

tyttö rikkoo hiljaisuuttaan.

Istuen vaiti tuolissansa,

lampun valaistessa valollansa.

Kuunnellessaan yötöntä yötään,

tyttö nostaa katsettaan.

Kynänpäänsä suuhunsa laittaa,

maailmaansa taas laskeutuu,

nauttien omaa hiljaisuuttaan.

Palveleeko maisema romantiikkaa,

vaiko rokokoon estetiikkaa.

Tyttö vain voi tietää,

kaihoisat näkynsä usvaista maailmaa,

sylissään pidellen valkoista kirjaa.

[FINIS]

Varjon profeetiaako

Varjon profetiaako

Tarina harmaisen hirsimökin,

värssy katkeran viljapellon,

kylmän huuruisen maiseman.

Saapuisko jo uusi Aion.

Iskelmä suuren kolpakon,

tunnelman lähikuppilan,

vanhanperimän aikakauden,

-menneen veisi mukanaan.

[FINIS]

Siipeni

Siipeni

Voisinko siipeni kasvattaa,

päästäen irti, nousten liitoon.

Siiveniskut iltahämärään,

miltä maailma voisi näyttääkään.

Maailman kylmyys yltäisikö korkeuksiin.

Yksin viel lentäisin aamun horisonttiin.

Maa niin kauniin, mutta kylmän,

kyy huurruttaa, ruokkien jo routaan.

Tuuli jo käy, hyistä kuin onttoa,

kuuluisko hämärään siipien liitoa.

Pian on kylmä, aika on mennä,

päästäen irti, nousten liitoon,

siipeni jos vain kasvattaa voisin.

[FINIS]

Pala puuta elämästä

Pala puuta elämästä

Naru hyppii – naru kastuu,

silloin se ei katkea.

Puuhun kait voisit sen sitoa,

mielen sumuisen korkeuden,

hämärän ajatukset kaihoisan.

mutta mieltäsi ei palkitse.

Naru painuu alaspäin,

raskas sitä on kiivetä.

Älä murru, etsi tiesi.

Tutkitko jo maailmasi?

[FINIS]