Melankolian oppikirja

Katkeransuloinen maisema maalaa taivaasta,

sekä maailmaa jossa jossa voimme kulkea.

Värähtelyn lailla se pukee maisemansa

herkkyyden seinän ajatuksille.

Kauneutta kirouksen leimalla,

maailman hengittämistä,

Edenin paratiisista perittyä

mustaa sappea.

Maailman jos värisävyillä maalaisi,

harmaan monet sävyt,

vivahde punaista seassa.

Se on kylmä sade ja

aaltoileva ranta,

laineet lyömässä kosteille rantakiville.

Sen kauneus on katsojansa silmissä.

Näky ei ole lohduton.

Auringon eteen lipuvat tummat pilvet,

jotka luovat varjon.

Lyhyt sadekuuro raikasta vettä.

Sen tuoksu, tila hengittää.

Luonnonkauneutta elämän keskellä.

_

Metsä

Kerran vannoin suurien sanojen nimeen,

totuutta etsien kaninkolosta,

paikasta tuntemattomien metsien.

Ei löytynyt totuutta,

vain kivet, kannot soraisten polkujen

ja tyydyttämättä jäi tiedonjano.

Vaan valon löysin ykseydestä

suurien sanojen soinnusta,

kaninkolon rappeumasta,

ja tuttujen metsien sammaleesta.

_

Hedon

Onko maailma avoin kivulle,

nautinnoissa usvaisissa, palanen omaa sieluasi.

Tanssivat ne hiljaisissa mielen sopukoissa,

polkien palkeillaan sydämenlyönneille tahtia.

Elämän lämpimän tuskan ahdingon,

antajana ja ottajana pyhänä,

valinta, jota et koskaan tehnyt,

tehtiinkö se puolestasi,

vai kasvoitko siihen kiinni.

Ehkä siksi onkin,

maailma avoin kivulle

ja nautinnoissa usvaisissa

on palanen omaa sieluasi.

-

Hiipuvan liekin loimu

 

Uudet luvut polttavat taakseen vanhat ja hiiltyvät,

savusta totuuteen hiipuvan liekin loimua kohti,

jonka he kynttilän tulessa itsestään eksyttävät.

Vaikka kuumien kivien loimussa vapisisi maa,

liekki ei sammu tulevan edessä.

Eivät valon pärskeet varjoja niele hämäristä nurkista,

emmekä sulje käsiämme vaan annamme virrata vapaasti

tummien virtojen ja punaisen kanvaasin venuksen vyössä,

joka jatkaa valumistaan marsin railojen lumossa.

Eivät valkeat kasvomme kuvasta laupeutta,

vaan pakkasen puremaa, ilmaan huurtunutta tahtoa,

savusta totutuuteen hiipuvan liekin loimua.

_