Hiipuvan liekin loimu

 

Uudet luvut polttavat taakseen vanhat ja hiiltyvät,

savusta totuuteen hiipuvan liekin loimua kohti,

jonka he kynttilän tulessa itsestään eksyttävät.

Vaikka kuumien kivien loimussa vapisisi maa,

liekki ei sammu tulevan edessä.

Eivät valon pärskeet varjoja niele hämäristä nurkista,

emmekä sulje käsiämme vaan annamme virrata vapaasti

tummien virtojen ja punaisen kanvaasin venuksen vyössä,

joka jatkaa valumistaan marsin railojen lumossa.

Eivät valkeat kasvomme kuvasta laupeutta,

vaan pakkasen puremaa, ilmaan huurtunutta tahtoa,

savusta totutuuteen hiipuvan liekin loimua.

_